Ale!

Relating Latvia

Kuvavihko-Photo accordion

5,00  3,50  (3,18 )

Varastossa

Kuvaus

That was it – that much was clear to her. My mum had heard of the rise in heating prices and realised that, for the first time in her life, she was incapable of providing for herself. The pensioner was so embarrassed she shut herself up in the bathroom. “What’s the matter?” Henrik asked. “Has something dreadful happened?” “Yes,” I said. Henrik did as he was bid and left immediately to fetch a bottle of vodka from the shop. For five years Henrik had been silently marvelling, observing and taking note, and this was the moment he melted into the local order of things without any further questions. He had proved his right to be a part of it (and thus will be henceforth referred to as Henks). My family, like other Latvians, have seen all sorts of times. The latest spell of changes has lasted a dozenodd years; the good things they have been promised await them someplace ahead. Latvians are patiently keeping on the track without much complaint and, whenever asked, reply that they are doing just fine. The solid order of things found outside the capital gives the Latvian engulfed by the chaos of social change a sense of security and comfort. Everything else just has to be learned from scratch – and at such a speed that my native village, for instance, in spite of trundling ahead as quick as it can, seems to be lagging half a step behind the rest of the country most of the time. What I think is that things and places in Henks’ pictures are bigger than the country which is their actual location. By the time Henks got back from the store with the right kind of booze, my mum was already capable of forcing a smile: “Now look at what my sonny-in-law has to put up with. Do explain what it was all about, please. Sometimes there’s just no other way to take it. Surely he is at least going to get paid for the pictures, right?” I knew the synthesis of flowery motifs and objects at my beloved native neck of the woods – which I left at the tender age of sixteen – was just insane. What it means to me is shivers and quivers, a sense of bittersweet joy, shame and happiness – probably due to the hormonal storms and existential angst I was subject to at the time I lived here during my adolescent years. It had never even occurred to me I could hold on to it. Worse – I, a documentarian and collector of old stories, had never even picked up a camera to try and capture the stuff. Well, of course I hadn’t. I feel too sluggish after the heavy meals – I get to polish off the strip of fat the photographer has cut off his pork chop and discreetly transferred to my plate. That’s what he does. “Are your family having a tiff?” “Nah silly, they are celebrating.” By Maira Dobele Loppu on tullut, sen hän ymmärsi. Äitini sai tietää lämmityksen hinnannoususta ja käsitti, että ensimmäistä kertaa elämässään hän ei enää itse kykenisi huolehtimaan toimeentulostaan. Häpeissään eläkeläinen lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen. ”Mitä on tapahtunut?” Henrik kysyi. ”Jotain kamalaa?” ”Niin”, minä vastasin, ja pyynnöstäni Henrik kiiruhti kauppaan hakemaan viinapulloa. Viisi vuotta Henrik oli vaitonaisena katsellut, tarkkaillut ja ihmetellyt ja nyt hän, turhia kyselemättä, sulautui vallitsevaan asiaintilaan. Hän oli ansainnut paikkansa (mistä syystä häntä tästedes kutsutaan Henkuksi). Minun perheeni ja muut latvialaiset ovat kokeneet monenlaisia aikoja. Viimeisimmät muutokset ovat kestäneet toistakymmentä vuotta ja jossain edessä odottaa luvattu autuus. Latvialaiset suuntaavat kohti tuntematonta eivätkä vaikeroi, sanovat vain, että hyvin menee. Pääkaupungin ulkopuolella havaittava sopusointu tuo turvaa ja lohdutusta latvialaiselle, joka on imaistu muuttuvien järjestelmien kaaokseen. Kaikki muu pitää opetella alusta uudelleen ja niin vinhalla tempolla, että esimerkiksi minun kotikyläni, kiivaasta ravaamisesta huolimatta, on usein puoli askelta muuta maata jäljessä. Ajattelen, että asiat ja paikat Henkun kuvissa ylittävät suuruudessaan maan, jossa ne oikeasti sijaitsevat. Kun Henkku tuli kaupasta tilaamani pullon kanssa, äitini saattoi jo hiukan hymyillä: ”Mitä minun rakas vävyni vielä joutuu kokemaan? Selitäthän hänelle tämän kaiken. On hetkiä, jolloin ei vain voi muuta. Toivottavasti hän saa sentään rahaa kuvistaan?!” Tiesin, että kukkaornamenttien ja esineiden yhdistelmä rakkaassa synnyinpaikassani, jonka jätin kuudentoista vuoden iässä, on poikkeuksellinen. Mie se merkitsee väristyksiä ja vapinaa, surumielistä iloa, häpeää ja onnea, ja on kenties yhteydessä nuoruusvuosieni hormonimyrskyihin ja eksistentiaalituskiin. En ollut tullut ajatelleeksi, että sen voisi pysäyttää. Minä, dokumentaristi ja vanhojen tarinoiden kerääjä, en ollut koskaan edes ottanut kameraa käteeni ikuistaakseni sen. No, tietenkään en. Raskaan aterian jälkeen olen saamaton, sillä minun täytyy syödä myös se kyljyksen läskireunus, jonka valokuvaaja on leikannut omastaan irti ja vaivihkaa hivuttanut lautaselleni. Niin hän toimii. ”Riitelevätkö sukulaisesi?” ”Eivät, kuinka niin? Hehän juhlivat!”

Lisätiedot

Paino 0.4 kg
ISBN